Tämä on ensimmäinen osa tämän blogin viimeisestä postauksesta. Näin lopuksi aion kertoa mistä kaikki alkoi, koko kokemuksestani Kreikassa ja mitä tulevaisuudessa tulen tekemään. Tästä kaikesta haluan kertoa neutraalilla tavalla. En halua tuoda enemmän esiin enempää positiivisia kuin negatiivisiakaan asioita kuin oikeasti tapahtui, vaan kertoa realistisesti mitä olen kokenut. Tarina on pitkä, joten päätin jakaa sen kolmeen osaan ja postaukseen:
Osa 1: Miksi ja miten päädyin vapaaehtoistyöntekijäksi Kreikkaan
Osa 2: Mitä tein Kreikassa ja miten sen koin
Osa 3: Mitä ajasta Kreikassa jäi käteen & mitä aion tehdä tulevaisuudessa
Osa 1
Miksi ylipäätään lähdin Kreikkaan? Jo lukioaikoina ajattelin, että haluan lähteä ulkomaille pidemmäksi aikaa. Olen siis ollut jo pitkään kiinnostunut maailman ja eri kulttuurien näkemisestä. Ylioppilaslakin saatuani edessä oli varusmiespalvelus, joten reissumiehen ura ei tullut kysymykseen vielä tuolloin vuonna 2015.
Suoritin vuoden varusmiespalveluksen kunnialla loppuun, ja kotiuduin kesäkuussa 2016. Maastokuviot ehtivät olla poissa päältäni vain kaksi viikkoa, sillä aloitin kuuden kuukauden määräaikaisen työn Puolustusvoimissa sopimussotilas -ammattinimikkeellä. Sopimussotilaana on mahdollisuus päästä näkemään, millaista työskentely Puolustusvoimissa on. Kyseiseen tehtävään valitaan usein henkilöitä, joita sotilasura kiinnostaa. Minua tämä työ kiinnosti, koska siitä saatava kokemus on arvostettua, työ mielekästä ja yllättävän vapaata. Lisäksi palkastakin jäi säästöön useita satoja euroja joka kuukausi.
Muutaman kuukauden jälkeen tajusin, että vaikka pidin itse työstä, se ei kuitenkaan tuntunut sellaiselta uravaihtoehdolta, jota haluaisin lähteä rakentamaan pidemmälle. Halusin ja haluan edelleenkin tehdä työtä, jossa pääsen käytännössä auttamaan ihmisiä ja toteuttamaan velvollisuuttani tehdä maailmasta edes hieman paremman paikan elää. Ammattisotilaan sijaan poliisin ammatti tuntui sopivan näihin ajatuksiini monellakin tapaa paremmin. Lisää kokemusta saadakseni hain kuitenkin puolen vuoden jatkosopimusta Puolustusvoimista. Työhaastattelussa sotilasurasta kysyttäessä ilmaisin mielenkiintoni mahdollisesta poliisin urasta. Kuten jo mainitsin, sopimussotilas on paikka juuri sotilasuralle haluaville. Useita tällaisia henkilöitä löytyikin hakijoiden joukosta. Ymmärrettävästi jatkosopimusta en siis saanut.
Päätöksen kuultuani en lannistunut, vaan aloin keskittymään mahdollisen poliisin uran suunnitteluun. Asiaa mietittyäni tajusin, että olen vielä liian epäkypsä kyseiseen työhön. Eihän juuri 20 vuotta täyttänyt tiedä elämästä vielä oikeastaan mitään, ja ajatus mahdollisesta jonkin sortin moottoripyöräjengiläisten kiinniottamisesta tuntui tässä kohtaa elämää erittäin absurdilta. Kuulin myös, että poliisin ammattiin opiskelevien keski-ikä ei ole täysin sama kuin muissa ammattikorkeakoulussa opiskelevien, vaan koulussa on jo hieman elämää nähnyttä porukkaa. Päätin, etten vielä hakisi kouluun.
Aloin miettimään, mitä hyödyllisiä asioita voisin tehdä, millaisia kokemuksia ja taitoja voisin hankkia ennen kouluun hakemista. Pohdin hyvän, osaavan poliisin ominaisuuksia. Ensimmäisenä mieleen tulivat sosiaaliset taidot, paineen alla toimiminen ja ongelmanratkaisukyky. Mikäs olisikaan parempi tapa kehittää näitä taitoja kuin ulkomailla matkustelu: sosiaalisia taitoja vaaditaan jatkuvasti, eikä kanssakäyminen ihmisten kanssa tapahdu edes helpolla omalla äidinkielellä; stressaavia tilanteita ilmestyy jatkuvasti kaiken ollessa tuntematonta ja näistä tilanteista selviäminen vaatii ja kehittää ongelmanratkaisukykyjä. Matkustelu sattui vielä olemaan haaveenikin. Win-Win. Olin innostunut ja halusin lähteä reissuun heti. Haluamani pitkäaikainen matkustelu tosin tulisi kalliiksi, joten asia vaatisi vielä miettimistä ja suunnittelua.
Tiesin, että Suomessa en enää viettäisi paria kuukautta kauempaa aikaa, joten päätin, etten hakisi tuolle ajalle töitä, vaan keskittyisin ulkomaanmatkan suunnitelman laatimiseen. Näin teinkin, samalla remontoin kaverini kanssa sukumme omistamaa kerrostaloasuntoa muutamana päivänä viikossa. Reissua pohtiessani sain loistavan idean siitä, miten maksimoida oppiminen ja minimoida taloudelliset menot samanaikaisesti: tekemällä vapaaehtoistyötä ihmisten parissa. Tämä myös sopi täydellisesti auttamisen arvomaailmaani. Aloin etsiä tietoa vapaaehtoistyöstä. Pääpaino etsinnöissä oli Etelä-Euroopassa, sillä halusin ison kulttuurieron, mutta paikan joka olisi suhteellisen turvallinen ja hyvä paikka elää.
Pari viikkoa etsittyäni löysin EU:n rahoittaman Erasmus+ EVS-ohjelman (European Voluntary Service). Tätä ennen olin löytänyt vähemmän virallisia vaihtoehtoja, joista joutui vieläpä maksamaankin, joten EVS tuntui minulle sopivalta. Ainoa huono puoli ohjelmassa oli se, että hakuprosessi kesti useita kuukausia, ja minun suunnitelmissani oli lähteä mahdollisimman pian. Aloin etsiä lyhyen varoitusajan paikkoja ja mahdollisia peruutuspaikkoja. Asetin lähtemisajan maan tai tehtävän työn edelle.
Helmikuussa meinasin lähteä Portugaliin käkifarmille kolmeksi kuukaudeksi. Maa ja lähtöaika olisi sopinut, mutta kolme kuukautta oli liian lyhyt aika minulle. Halusin enemmän. Paria viikkoa myöhemmin olin juuri saanut valmiiksi hakupaperini vapaaehtoistyötä tekemään Sveitsiin ekokylään vuodeksi. Pidän luonnosta ja ekologisuudesta, aika oli täydellinen ja kokemus tulisi varmasti olemaan mahtava. Jokin kuitenkin tuntui väärältä. Lyhyessä ajassa oli löytynyt useita lyhyen varoitusajan paikkoja, joten miksi tyytyisin Keski-Eurooppaan ja ympäristöön liittyvään työhön, kun niin paljon halusin Etelä-Eurooppaa ja sosiaalityötä. Hakupapereita en koskaan lähettänyt, päätin odottaa. Viikon päästä odotukseni palkittiin: Kreikka, kaupunki nimeltä Volos Välimeren rannalla, sosiaalityö, peruutuspaikka ja lähtö kolmen viikon kuluttua. Tämä oli minun. Tiesin sen jo hakemusta lukiessani. Tein hakupaperit samana päivänä, tarkistin ja lähetin seuraavana. Minulla oli todella hyvä CV ja kirjoitin loistavan motivaatiokirjeen Kreikkaan. Olin täysin varma siitä, että minut tultaisiin valitsemaan. Kahden päivän päästä sain vastauksen. Minut oli valittu. En ollut yllättynyt, mutta olin innoissani.
Seuraavan kolmen viikon aikana hoidin kaikki tarpeelliset asiat: ostin lennot, myin autoni, sovin asuntoni vuokrasta, ilmoitin lähdöstäni viranomaisille sekä ystävilleni, pakkasin tavarani, hyvästelin ystäväni ja perheeni ja lähdin.
Mitä odotuksia minulla oli ennen lähtöä?
Halusin vapaaehtoistyöltä ja matka-ajalta paljon. Halusin työkokemusta, paljon oppia sekä todella auttaa ihmisiä. Minulla olikin paljon odotuksia ennen lähtöäni. Tiesin, että työ tulisi olemaan varmasti henkisesti raskasta. Työskentely kehitysvammaisten, pakolaisten ja romanien kanssa ei varmastikaan olisi helppoa, mutta kokemusta tulisin saamaan huikean määrän. Kokemusta, jota monella tämän ikäisellä ei todellakaan olisi. Tulisin oppimaan paljon uutta, ja varmasti myös paljon erilaisia käytännön taitoja. Työstäni tulisi olemaan oikeasti apua, joten rankkuudesta huolimatta tulisin varmasti pysymään motivoituneena. Olin täysin valmis raskaaseen työhön.
Tiesin, että majoituspaikkani tulisi olemaan hostelli koko vuoden ajan. Olin juuri kotiutunut armeijasta, joten pieni huone ei todellakaan tulisi olemaan ongelma. Kämppiksieni tiesin tulevan Italiasta ja Espanjasta.
Muutto ulkomaille varmistui vasta kolme viikkoa ennen lähtöä, joten sen suuremmin en Kreikasta tai tulevasta kotikaupungistani Voloksesta ehtinyt haaveilemaan. Kaupungilla minulle ei ollut niin väliä, mutta noin Tampereen kokoinen kaupunki Välimeren rannalla kuulosti oikein hyvältä. Kreikan tiesin olevan lämmin maa täynnä hienoja maisemia. Viime vuosina maasta olin tosin kuullut vain huonoja uutisia varsinkin taloudellisen tilanteen suhteen. Tiesin, että suuret taloudelliset ongelmat aiheuttavat paljon muitakin ongelmia, joten ennen lähtöäni osasin jo odottaa huonoa elintasoa ja mahdollisesti ympärilläni esiintyviä huonoja elintapoja. Halusin oppia ja mukautua uuteen elämäntyyliin, mutta kuitenkin pitää kiinni omista hyvistä puolistani.
When in Volos 